Tänä pyhäinpäivänä tulee kuluneeksi 16 vuotta siitä, kun minut vihittiin papiksi Lapuan tuomiokirkossa. Kun tein graduani sairaalasielunhoitajien ammatti-identiteetistä yhtenä kysymyksenä haastattelussa oli, millainen on tyypillinen työpäiväsi. Sain vastaukseksi lähinnä hämmentyneitä hymyjä… – Nyt ymmärrän paremmin, että tyypillistä työpäivää ei ole. Pappina elää seurakunnan ja tilanteiden mukana. Jotkut asiat toistuvat vuoden kierrossa, ollen silti joka kerta erilaisia. Seuraavassa muutamia kuvia ja tunnelmia papin tehtävistä. Pappina on osa tiimiä – se kantaa. Meidän varhaiskasvatuksen tiimillä on tapana ottaa tiimikuva kerhokuvausten yhteydessä. Tiimikuva on joka vuosi erilainen, milloin ollaan metsässä, maailmanpyörässä milloin junassa, kuten nyt. Minusta pappina on tärkeää olla osa tiimiä. Tiimissä voi oppia toisilta ja vaihtaa ideoita. Tiimi myös jakaa työn ja elämän taakkaa, suree, iloitsee sekä rukoilee yhdessä. Tämä on kuva tiimipäivän jumalanpalveluksesta Koivuniemen kappelista helluntaiviikolta 1.6.2023. (Kuvan on ottanut lastenohjaaja Kati) Jumalanpalveluksissa – Jumalan palveltavana ja palvelijana Jumalanpalveluselämä koko rikkaudessaan on papin tehtävän ytimessä. Jumalanpalveluksissa pappi saa olla palvelemassa seurakuntaa ja Jumalaa, mutta ehkä kuitenkin hienointa on olla Jumalan puhuttelussa itsekin. Lukijana olet saattanut jo huomata, etten puhu papin työstä, vaan enemmän pappina olemisesta, koska pappeus on minusta enemmän olemista suhteessa toisiin, itseensä ja Jumalaan. Sielunhoitajana, saarnaajanakin on herkällä paikalla. Yrittämässä löytää sanoja iankaikkisuudelle ja kolmiyhteisen Jumalan salaisuudelle. Minä saan palvella Jyväskylän Kaupunginkirkon pappina. Kuva alttarilta on otettu 27.8.2023 kollega Ville Tikkasen lähtösaarnaa kuunnellessa. Kaupunginkirkon alttaritauluna on lasten evankeliumina (Mark. 10: 13-15) tunnettu Markuksen kohta. Kirkossa kävijöiden kanssa olen pohtinut tuota lasta, jota äiti pitää kainaloista pystyssä. Liekö hän kehitysvammainen tai liikuntavammainen? – En tiedä, mitä taiteilija on ajatellut, mutta minusta tämä lapsi on tervetullut muistutus: Vammainenkin on tervetullut. Kenenkään tarvitse jaksaa aina seistä yksin omilla jaloillaan, vaan saa pyytää ja ottaa vastaan apua ja tukea. Pappina saan olla kuulemassa monenlaisia elämän tarinoita ja jakamassa monia ilon ja surun hetkiä, saan olla rinnalla kulkijana. Se on iso etuoikeus ja samalla vastuu. Alttarin, kastemaljan tai arkun äärellä sanoitan toisten ihmisten elämää ja tuen omalta osaltani eteenpäin elämässä. Välillä huomaan, että seurakunta oikeastaan kulkee arjessa ja juhlassa myös pappinsa rinnalla. Pappi – seurakunnan edustajana kantaa koko kirkon tehtävää mukanaan. Pappi on myös toisinaan vain pappina, seurakunnan edustajana merkki jostain itseään suuremmasta. Jyväskylän Äijälänrannan asuntomessualueella vuonna 2014 oli hommissa messukoira vastaavamestari Aino. Ainon omistajalle oli tärkeä saada Aino ja pappi yhteiskuvaan. Ihmisten kohtaamista keskellä Suomen hellekesää. Jyväskylän seurakunnan teltalla piti paahtaa vaahtokarkkeja, mutta lähes 30 asteen helteessä meinasi kyllä paahtua muutakin. Onneksi Suomessa riittää puhdasta vettä juotavaksi. Toisinaan pappina pitää myös ylittää itsensä ja uskaltaa luottaa toisiin, antaa toisten yllättää. Parhaimmillaan silloin voi huomata ja löytää myös itsestään jotain uutta. Keski-Suomen pelastuslaitoksen nimikkopappina ollessani minut haluttiin syntymäpäivän kunniaksi yllättää matkalla 42 metrin korkeuteen nostolavalla. Kuvan tästä otti palomies Reijo Korhonen. Jännitys lienee aistittavissa ilmeestä. En tiennyt. pelkäänkö korkeita paikkoja tai miltä kyydissä oleminen tuntuisi. Sain olla turvallisissa käsissä, minusta huolehti pelastusalan ammattilaiset. Voit katsoa lisää tunnelmia nimikkopapin matkaltani Youtube-videosta, joka on löydettävissä blogin alla. En tiennyt silloin pappisvihkimyspäivänä, mitä kaikkea pappeus toisi tullessaan. Tulisi epäonnistumisia, surua siitä, ettei osannut olla tai sanoa oikeita sanoja. Näkisi, miten pieni lipsahdus voi suututtaa pahasti, tai vain pelkästään se, että olen pappi oikeuttaa vihaamaan sydämensä pohjasta. En sitäkään, miten isolta tuntuisi kiitos ja helpottunut ilme toisen ihmisen kasvoilla keskustelun jälkeen tai kun oma rakas on saatettu hautaan. Miten hienolta pieni ele raskaassa hetkessä suntiolta tai lämmin kahvikuppi pitkän kirkon henkisen huollon tehtäväpäivän keskellä... Kaikessa tässä elämänmakuisessa on jotain pappeuden salaisuudesta, saan olla Kristuksen kirkon rakentajana, pienenä itseni kokoisena palasena isossa kokonaisuudessa. Tervetuloa mukaan tähän jo apostoleista liikkeelle lähteneeseen joukkoon! Satu Konsti Jyväskylän Kaupunginkirkon pappi, palokuntapappi
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |