Opiskelujen loppuvaiheessa kerroin psykologisten testien palautepäivässä psykologille haluavani ehkä tehdä tutkimusta. Hän nauroi. Väitöskirja kuulemma onnistuisi hyvinkin, mutta vahvasti sosiaalista työtä kaipaavalle minulle hän ei suositellut varsinaista uraa tutkijana. Nyt palkkakuitissani kuitenkin lukee Itä-Suomen yliopisto. Mitä oikein tapahtui? Lyhyesti: valmistumisen ja pappisvihkimyksen väliin jäävinä kuukausina kirjoitin tutkimussuunnitelman, hain ja pääsin. Sen jälkeen kirjoitin työn ohessa lisää, nimittäin apurahahakemuksia. Pääsin samana vuonna kiinni pariin pienempään apurahaan, jotka jäivät odottamaan nostamista, eli vapaata palkkatyöstä. Kahdeksan kuukauden rahoituksen turvin päätin heittäytyä apurahatutkijan elämään silloisen määräaikaisen papin virkani päättyessä. Onnekkaasti pieniä apurahoja seurasi pari suurempaa ja sitten filosofisen tiedekunnan nuoremman tutkijan paikka teologian osastossa. Oikeasti: verta, hikeä ja kyyneleitä. Tai ainakin viimeistä ja sen lisäksi monta turhautumisen tuntia kotona, arkistoissa ja vähän yliopistollakin. Jälkeenpäin moni asia tietysti näyttää paljon selkeämmältä ja suorastaan määrätietoiselta, vaikka elämä on pikemminkin sumussa oletettuun oikeaan suuntaan kulkemista. Tutkin väitöskirjassani Suomen ja Viron roolia keskitysleireillä Virossa toisessa maailmansodassa aikalais- ja nykykäsitysten kautta. Kahden valtion tutkiminen rinnakkain on jo mahdollistanut sellaisten tiedonmurusten löytämisen, joita vain yhden valtion historiaa kirjoittava ei löytäisi. Kirkkohistoriallinen lähestymistapa on auttanut huomaamaan esimerkiksi suomalaisten sotilaspappien merkittävän roolin Virossa inkeriläisten siirtoihin liittyen. Kahden erilaisessa suhteessa Saksaan olleen valtion tutkimus on ollut mielekästä ja kiinnostavaa. Tutkimuksen työnimenä on ollut lähiholokausti, ja se tulee tarjoamaan yhden uuden näkökulman sota-aikaisiin tapahtumiin ja valintoihin. Kun katson edellistä kahta vuotta taaksepäin, joista 9kk päätoimisena väitöskirjatutkijana, osaisin jo sanoa itselleni muutamia lohduttavia sanoja, ehkä neuvojakin. Jos tätä lukiessasi pohdit jatko-opintojen mielekkyyttä tai sitä, olisiko se sinullekin sopiva suunta, ehkä tästä pienestä pohdinnasta voi olla iloa.
Tätäkin tietä voi kulkea vain askeleen kerrallaan. Sellaiset asiat, jotka ennen olisivat tuntuneet mahdottomilta, liian suurilta tai jopa pelottavilta, ovatkin aina vaan tutumpia ja jopa mukavia. Odotan jo innolla, että pääsen syksyllä opettamaan aineopintokurssille. Tie johtaa kulkijaa. Sille nauruun purskahtaneelle psykologille sanoisin tänään, että nykyaikainen tutkimus voi olla myös yhteistyötä ja sosiaalisia verkostoja. Ja paljon jaettua ajattelun tuomaa iloa. Jatka aiheen parissa: Akatemian jalkaväki: http://akatemianjalkavaki.fi Tohtoritakuu: https://www.tohtoritakuu.fi
0 Comments
Your comment will be posted after it is approved.
Leave a Reply. |