 Helmikuisena lauantaina, 11. päivänä kuluvaa vuotta, heräsin kirpeään Joensuun pakkasaamuun hotelli Kimmelissä. Olin askarrellut edellisenä iltana alkavan päivän karonkkaa varten nimikylttejä – tehtävä oli jäänyt viime tippaan, mutta valmistui onneksi silti ajallaan. Hotelliaamiaiselta löytyi pekonia, mikä ilahdutti
myös kasvissyöjää – itselläni on nimittäin sääntö, että vain juhlapäivinä saan syödä lihaa, ja väitöspäiväni, jos mikä, olisi sellainen. Keskustapuolueella oli myös jokin tapahtuma hotellissa ja ministereitä vilahteli käytävillä. Se ei kuitenkaan tuntunut miltään, olihan paljon isompaa tulossa! Jotain mikä jännitti ehkä enemmän kuin mikään muu koskaan aikaisemmin: minun pitäisi puolustaa väitöstäni! Kun pääsin yliopistolle, ovet olivat lukossa. Tieto väitöksestäni ei ollut kulkenut päivystävälle vahtimestarille asti. Onneksi sain hänet pian puhelimen päähän ja ovetkin saatiin auki. Monografiaväitöskirjani otsikko, jota puolustin, on Affective Examples: Cognitive-Emotive Functions of Renarrated Biblical Stories in the Letter to the Hebrews, ja se luonnollisesti kuuluu eksegetiikan alaan. Vastaväittäjänäni toimi professori Gert J. Steyn (Theologische Hochschule Ewersbach) ja kustoksena oli ohjaajani Lauri Thurén. Varsinainen väitös ei onneksi kestänyt lektioni jälkeen kuin kaksi tuntia, mutta olin silti sen jälkeen aivan kaikkeni antanut. Pienempi lapseni teki viisaan ratkaisun ja nukkui koko väitöksen ajan penkissä. Jälkeenpäin selvisi, että vanhempi lapseni oli taas pystynyt seuraamaan keskustelua yllättävän hyvin – kiitos YouTuben, jota esiteinitkin nykyään katsovat vain englanniksi. Oma väitöskirjaprojektini kesti kaikkiaan reilut kymmenen vuotta opinto-oikeuden saamisesta väitöspäivään. Vaikka sain tutkimukseen rahoitusta reilun neljän vuoden verran, ei monografia siinä ajassa aivan valmistunut. Se jäi roikkumaan työn oheen useammaksi vuodeksi ja sitten lopulta tänä vuonna synnytystuskat saivat päätöksensä. Olin valmistunut joulukuussa 2009 Helsingin yliopistosta teologian maisteriksi ja saanut pappisvihkimyksen Riihimäen seurakuntaan loppiaisena 2010. Syksyllä 2012 sain jatko-opinto-oikeuden Itä-Suomen yliopistoon. Seurakunta myönsi minulle auliisti virkavapaata koko väitöskirjan rahoituksen ajaksi. Kun rahoitus päättyi, palasin papin töihin. Tällä hetkellä työskentelen Kouvolan seurakunnassa nuorten aikuisten yhteisöpappina ja kappalaisena. Kun tein tutkimusta, niin kuulin usein kommentteja, että eihän tuosta sinun väitöskirjastasi ole hyötyä käytännön seurakuntatyössä. Aluksi olin häkeltynyt kommenteista, mutta pian opin vastaamaan takaisin, mitä ajattelin. Oma kokemukseni nimittäin on, että asia on aivan päinvastoin. On totta, että en voi kastekahveilla tai saarnassani alkaa perinpohjaisesti esittelemään joidenkin kognitiivisten teorioiden eroja tai jonkun jakeen yksityiskohtaan liittyvää raamatuntutkijoiden keskustelua, mutta väittäisin, että jos en aivan jokaisessa puheessani tai saarnassani hyödynnä jotain väitöskirjaprosessissa oppimaani, niin ainakin lähes jokaisessa niin teen. Nimittäin, pystyäkseen sanomaan jotain hengellisesti syvällistä sellaisessa muodossa, että jokainen sen ymmärtää, pitää teologin ensin pystyä ajattelemaan kuten tutkija, tarkastella kysymystä mahdollisimman monelta kantilta ja vasta sitten pelkistettävä tuo tieto helposti omaksuttavaan muotoon. Ja ajattelen, että olimmepa maistereita tai tohtoreita, juuri sitä teologius osana pappeutta on: studeeraamista, ja oppimansa meditoimista, ja sen jälkeen olennaisen popularisoimista. Papin työssä on usein aivan liian vähän aikaa studeeraamiselle, mutta se ei silti poista lukemisen ja teologisen pohdiskelun tärkeyttä. Omassa tutkimuksessani sovelsin Patrick Colm Hoganin kognitiivisen kirjallisuustieteen alaan kuuluvaa teoriaa raamatuntutkimukseen, jota ei eksegetiikkaan ollut aiemmin sovellettu. Hoganin teoria yhdistää sekä kognitiivisen tutkimuksen, tunnetutkimuksen että kirjallisuustieteen löytöjä. Hoganin mukaan kaikki kertomukset rakentuvat tunteille ja tietyt kertomusten tunnerakenteet toistuvat kulttuurista ja ajasta toiseen. Esimerkiksi rakkauskertomus, sankarikertomus ja uhrikertomus esiintyvät kaikissa kulttuureissa, kaikkina aikakausina. Oma tutkimuskohteeni oli Heprealaiskirje ja Vanhan testamentin kertomukset, joita kirjoittaja käyttää teoksessaan. Halusin tutkia sitä, miten kertomukset vaikuttavat kuulijoihin ja lukijoihin ja miten ne liittyvät kirjeen teologiseen diskurssiin. Yksi mielenkiintoisimmista löydöistäni oli se, että kaikki Vanhan testamentin uudelleenkerrotut kertomukset ovat Heprealaiskirjeessä sankarikertomuksia. Kirjoittaja kertoo sankarikertomuksia, herättää heissä kertomusten kautta sankarillisia tunteita ja tunteiden kautta motivoi kuulijoita oman teologiansa mukaiseen ajatteluun ja toimintaan. Tutkimusta tehdessäni aloin miettimään kristinuskossa esiintyviä kertomuksia laajemmin. Uudessa testamentissa kristillinen kertomus esitetään sekä rakkaus-, uhri-, että sankarikertomuksen muodossa, mutta sankarikertomukset korostuvat selkeästi verrattuna nykypäivän kirkolliseen puheeseen. Millaisia olisivat nykyajan kirkolliset positiiviset sankarit, jotka eivät olisi patriarkaalisia tai väkivaltaisia? Perinteisessä sankarikertomuksessahan ensin hyvä kuningas syöstään valtaistuimeltaan ja sitten monien vastoinkäymisten jälkeen sankari saa lyötyä vihollisen ja saa palautettua kuninkaan valtaistuimelleen. Nykypäivänä myös laajemmin yhteiskunnassa eikä ainoastaan kirkossa, puhetapa on pehmentynyt aiempaan verrattuna ja muuttunut monilta osin rakkauspuheeksi. Alkukantaisen sankarillisen energian osoittamiselle hyväksyttyjä paikkoja ovat enää lähinnä urheiluareenat ja -katsomot. Siellä on lupa uhota ja huutaa, vastustaa vihollista ja riemuita voitosta. En kaipaa uhoamista uskontoon. Me kaikki tiedämme, miltä fanaattinen uskonnollisuus, joka ammentaa sankariretoriikasta, kuulostaa ja millaisiin äärimmäisiin tekoihin se voi johtaa. Kuitenkin ajattelen, että sankaritarinoissa ja sankarillisessa energiassa on paljon hyvää, josta voisi ammentaa. Uskon, että me kaikki tarvitsemme sankarillista energiaa, kun voitamme vastoinkäymisiä, kun tavoittelemme etenemistä työelämässä, kun puolustamme lähimmäisiämme ja kun tavoittelemme mitä tahansa tavoitetta, jonka saavuttamisen ajatteleminen saa meissä aikaan ylpeyttä. Positiivista sankarillista energiaa tarvittaisiin enemmän myös saarnoihin. Vaikka rakkaus on kristinuskon keskiössä, myös sankarilliselle energialle on tilaa taistelussa pahaa vastaan. Eikä paha ole toiset ihmiset vaan synti, perkele ja kaikki pahan aikaansaannokset. Kristus, kuninkaamme, on sodan jo voittanut, mutta vielä me joudumme odottamaan, että kaikki saa täyttymyksensä. Sen ajan me saamme olla hänen sotureitaan rakkauden puolesta! Saara-Maria Jurva nuorten aikuisten yhteisöpappi, kappalainen, teologian tohtori
0 Comments
 Minä olen pyhäinpäivän pappeja. Sain vihkimyksen pappisvirkaan pyhäinpäivänä 2011. Ehkä vihkimyspäivä muokkaa pappeuttamme tai sitten minussa on aina ollut palanen marrasmaan synkkyyttä, mutta omimmillani pappina olen aina ollut hautajaisissa – elämän ja kuoleman rajalla.
Synkkyydestä tai joensuulaisesta kollegiaalisuudesta päädyin mukaan kirjaprojektiin ja kirjoittamaan oman näkökulmani helvetistä teokseen Kadotus – varjosynodaalikirja 2022. Kovan luokan tutkijoiden ja kynäilijöiden joukossa olin enemmän kirjallinen jäniskevennys, vaikka tekstissä mukana kulkikin kissa. Osani teoksessa ilmentää vahvaa uskoani siihen, että Jumalasta, pelastuksesta ja kadotuksesta voidaan parhaiten puhua tarinan ja taiteen keinoin. Me olemme sanan kirkko, mutta sanoja voi käyttää myös leikitellen, sillä ehkä leikki on ainoa asia, jonka saimme mukaamme paratiisista. Uskon vakaasti myös siihen, että erityisesti meidän pappien pitäisi puhua siitä, mistä haluaisimme vaieta. Pelastus on kirkkomme keskeinen sanoma. Mutta mistä me pelastumme ja minne? Kadotus myy ihan helvetin huonosti ja harva jumaluusoppinutkaan enää uskoo tulimeren olemassaoloon. Tämä tuli selväksi myös synodaalikokouksessa. Synodaalikokouksiin kokoonnuttiin koko Suomen siionissa hiippakunnittain syyskuussa 2022. Lapuan hiippakunnan kokoontumisesta mieleeni jäi päällimmäisenä nälkä. Ei vain sienikeiton jättämä nälkä, vaan keskustelun nälkä. Kaipaus heittäytyä keskustelemaan teologiasta muiden jumaluusoppineiden kanssa. Lapualla saimme lähinnä kuunnella ajatuksia pelastuksesta sisä- ja ulkopuolelta, vaikka parhaat teologiset oivallukset syntyvät yleensä aina vuorovaikutuksessa: kiihkeissä väittelyissä ja hölinässä kahvin äärellä. (Kiitos sille kesäteologille, joka notkui kesän 2022 työhuoneessani ja jaksoi hölistä kanssani kaikesta kadotuksesta pelastukseen ja takaisin.) Puhuaksemme pelastuksesta tarvitsemme myös kadotuksen peiliä. Jumala ei tarvitse helvettiä mihinkään. Ihminen ilmeisesti tarvitsee. Ehkä saadakseen kokemuksen oikeudenmukaisuudesta: että edes kuoleman jälkeen joku tasaa tilit. Tai voidakseen asettaa itsensä ja toiset jollekin hyvis- pahis-linjalle. Ihminen on luonut helvetin, jolla pelotella kanssakulkijoita. Tulimeren, jonne tarinan pahikset joutuvat. Sillä Jumalan oikeudenmukaisuus on meidän silmissämme hulluutta. Mietitään vaikka viinitarhan työntekijöitä, jotka saivat saman palkan työtunneista huolimatta. Tai ymmärtämättömiä lapsia Jumalan valtakunnan suuruuksina. Syötyään kielletyn hedelmän paratiisissa ihminen joutui kadoksiin. Ei Jumalalta vaan itseltään. Ihminen meni piiloon, pakeni ja joutui karkotetuksi. Mutta ei kadotetuksi. Jokainen meistä kyllä vuorollaan katoaa, kun kukaan ei meitä enää muista. Silloinkin Jumala muistaa. Arkun äärellä en siksi koe olevani kadotuksen äärellä. Siellä olen aina pelastuksen äärellä, koska Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen vaan saisi iankaikkisen elämän. Minun tehtäväni pappina on katsoa kohti kadotusta, jotta voisin kertoa ihmisille pelastuksesta. Jumala siinä auttakoon. (Ja hyvät teologiset keskustelut!) Heidi Pasanen kasvatuksen pappi ja milleniaalinen outolintu, joka on toiminut samassa seurakunnassa pappina vihkimyksestä asti eikä ole lähtenyt kirkkoherranvaaleihin, akateemiseen tutkimukseen tai uusiin opintoihin alanvaihto mielessä.  Teologian opintojeni ensimmäisenä vuonna, ihan jo jossain käytännöllisen teologian johdatusluennoilla, kuulin sanat, jotka ovat muodostuneet tähänastisen urani tärkeimmiksi sanoiksi: ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen. Kokonaisvaltaisella kohtaamisella tarkoitetaan, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus ja hänet tulisi kohdata nämä kaikki puolet hänessä tiedostaen. Teologisessa haluttiin toki korostaa, että ihminen on luonnostaan myös spirituaalinen. Tämä tuntui jo silloin alussa merkitykselliseltä ja hyvin perusteltuna varsin paikkaansa pitävältä. Minun oli se helppo hyväksyä ja omaksua. Kauan tämä rimpsu ihmisen erilaisista puolista oli vain sanoja, joita yritti ottaa haltuun työssään seurakuntapappina. Ehkä se oli myös valtuutus tai oikeutus omalle työlle: työni on tärkeää, koska ihmisessä on myös tämä spirituaalinen puoli. Sitten alkoi tulla esiin haasteita työssäni: kohtasin sen todellisuuden, mitä on olla naispappi (tiedostaen ja harkitusta käytän juuri tätä termiä). Yhtäkkiä töissä minussa olikin merkityksellistä minun sukupuoleni ja seksuaalisuuteni. Lisäksi aloin havahtua siihen, että myös seurakuntalaiset puhuvat minulle yllättävän paljon seksuaalisuudesta. Eteeni tuli puoli ihmisyydestä, jota en ollutkaan ajatellut tietoisesti niin paljon. Minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä opiskelemaan seksuaalineuvojaksi. Se koulutus toi minulle esiin ihmisen yhden merkityksellinen ja suuren puolen: jokainen meistä on kohdusta hautaan asti seksuaalinen. Seksuaalisuus aukesi minulle aivan uudella tavalla: oli toki paljon vanhaa ja tuttua, jotain, jota minussa itsessäkin jo oli, mutta myös paljon uutta ja valaisevaa. Ja kuinka todeksi tulikaan ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen! Yhtäkkiä päähuomioni kiinnittyi kokonaisvaltaisuuteen. Ei siihen, että tiedostamme, että ihmisessä on erilaisia puolia, vaan siihen, että ihminen on kokonaisuus, johon nämä kaikki puolet jatkuvasti vaikuttavat. Nämä ihmisen puolet ovat aidosti koko ajan suhteessa toisiinsa, riippuvaisia toisistaan. Lähes kolme vuotta sitten sain viran Rovaniemen seurakunnassa sairaalapappina. Tässä työssä saan todella elää todeksi ihmisen kokonaisvaltaista kohtaamista. Se on kirjattuna mielestäni sairaalapapin työn periaatteisiinkin: kohtaamme ihmisen hänen lähtökohdistaan käsin, puhumme siitä, mitä hän haluaa tuoda esiin. Jos puhumme Jumalasta, se on hänen ratkaisunsa. Joskus puhumme Jumalasta puhumatta sanaakaan Jumalasta. Keskusteluissa vilisee sujuvasti lääkkeet, hoidot, ihmissuhteet, katumus, rauha, helpotus, pelko, suolen toiminta, eletty elämä, virret, taivas. Sairaalapappina olen lisäksi osa moniammatillista verkostoa, jossa jokaisella ammattilaisella on oma tehtävänsä potilaan mahdollisimman hyvässä hoidossa. Jokainen ammattilainen lähestyy potilasta omasta erikoisosaamisestaan käsin, omasta näkökulmastaan. Lopulta potilas voi kohdata aika paljon erilaisia ammattilaisia, joille tulee näytettyä joku puoli itsestään. Joskus voi tuntua hyvältä, että paikalle tuleekin ihminen, joka jo lähtökohtaisesti haluaisi kohdata sinut sellaisena kuin olet, kokonaisvaltaisesti. Tämä ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen ei ole vienyt minua pelkästään potilashuoneisiin ja toisten ihmisten sielujen syövereihin, vaan se on vienyt minut myös matkalle itseeni. Tähän prosessiin on kuulunut se, että olen pysähtynyt tunnistamaan myös omia puoliani, kysynyt niiden merkityksiä, tarkkaillut niiden vaikutuksia toisiinsa. Olen kiitollinen siitä, että sairaalasielunhoidon erikoistumisopinnot, joita parhaillani käyn, myös tukevat ja rohkaisevat siihen tutkimusretkeen omaan itseensä. Tässä työssä oma persoona on työkalu. Yleensä työkaluihin liittyy käyttöoppaat, jotka voi lukea ennen työhön ryhtymistä. Tähän työkaluun ei ole käyttöopasta, mutta oma terapia voi auttaa, kun yritysten ja erheiden kautta yrittää opetella niin elämään tätä elämää, kuin tekemään töitä omalla persoonalla. Susanna Sirviö sairaalapappi auktorisoitu seksuaalineuvoja (SSS)
 Keväällä 2016 saavuin yhteen elämäni käännekohdista. Olin valmistumassa teologian maisteriksi, ja edessä oli jo edellisestä syksystä asti pinnan alla kuplinut paine ja pakko hakea töitä. Vuoden aikana olin suorittanut niin yhteiskunnalliset kuin kirkollisetkin soveltavat opinnot, ja suhtauduin edessäni avautuviin mahdollisuuksiin avoimin mielin - minne saisinkaan tästä päätyä!
Todellisuus osoittautui Agoran luentosaleissa kuulemiani lupaavia puheenvuoroja haasteellisemmaksi. Järjestökentällä teologiuteeni suhtauduttiin epäröiden, enkä saanut kutsua yhteenkään haastatteluun. Seurakuntapastorin paikkoihin minulla tuntui olevan huomattavasti enemmän saumaa, enkä ehtinytkään käydä kuin yhdessä työhaastattelussa ennen kuin nappasin määräaikaisen viran. Pian minut vihittiin papiksi, ja ajatus järjestökentällä työskentelemisestä sai hetkeksi jäädä. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun minulle valkeni, ettei kirkon työ elättäisi minua eläkkeelle asti. Ensimmäinen syy tuohon havaintoon liittyi yksinkertaisesti ympäröivään todellisuuteen - realiteetit olivat ja yhä ovat sellaiset, että tulevaisuuden kirkossa töitä riittää huomattavasti nykyistä pienemmälle tekijäjoukolle. Toinen syy alkoi pyöriä mielessäni ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen. Kirkon töissä olin tottunut luopumaan vapaa-ajastani ja arjen ennustettavuudesta, ja sitä en enää pikkulapsiperheellisenä meinannut jaksaa. Kolmanneksi, viimeiseksi ja kaikkein painavimmaksi syyksi kutsumuksen uudelleen rakentamiseen minulle lopulta muotoutui omassa arvomaailmassani tapahtunut muutos. Aloin olla työnantajani kanssa eri mieltä niin monesta perustavanlaatuisesta asiasta, että oli aika lähteä. Viiden pappisvuoden ja viiden työseurakunnan jälkeen irtisanouduin elämäni ensimmäisestä vakivirasta, vaihdoin alaa ja siirryin töihin järjestökentälle. Työnantajani on tuosta hetkestä lähtien ollut pieni potilasjärjestö, jossa työskentelen järjestökoordinaattorina. Alanvaihto on tuonut mukanaan monia yllätyksiä. Työaika on ollut minulle mullistava asia, samoin työn tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden jatkuva seuranta ja kehittäminen. Olen oppinut paljon uutta, koska järjestökentällä ihmisten koulutustaustat ja erityisosaamisalueet ovat hyvin moninaisia, ja osaamisen jakamiseen on kehitetty toimivia väyliä. Mahdollisuus tehdä osa-aikatöitä kaiken muun ohella on niin ikään tuntunut virkistävältä. Kun sivutoimilupia ei tarvitse hakea, voi matalalla kynnyksellä tehdä esimerkiksi freelance-toimittajan hommia. Myös palkkakehitys on tuntunut hämmentävältä - vaikka kolmannella sektorillakaan ei euroilla mässäillä, niin olen saanut useamman palkankorotuksen puolentoista vuoden aikana ilman, että olisin niitä edes itse pyytänyt. Pian oman alanvaihtoni jälkeen myös puolisoni - joka siis hänkin on pappi - havahtui pohtimaan omaa työtään ja tulevaisuuttaan kirkossa. Perheessämme on viimeisen parin vuoden aikana käyty paljon keskusteluja työn ja perheen yhdistämisestä, urakehityksestä, palkasta ja monista muista työelämään liittyvistä kysymyksistä, jotka kirkon työssä usein työnnetään ura-ankkureina jatkuvan kutsumuspuheen alle. Ajattelen, että olemme pohdintoinemme varsinaisia esimerkkimillenniaaleja - taloudellinen vakaus, lojaalius työnantajaa kohtaan tai vaikkapa tapa ja tottumus eivät riitä syyksi pysyä saman työnantajan palveluksessa vuodesta toiseen, vaan työltä on lupa odottaa rahallisen korvauksen lisäksi mielekkyyttä ja itsensä kehittämisen mahdollisuuksia. Pappistöistä irti päästäminen tuntui puolitoista vuotta sitten hankalalta ja radikaalilta, mutta kun sen kerran uskalsin tehdä, niin luulen, että uskallan rakentaa polkuni työelämässä juuri itseni näköiseksi. Uskon, että ehdin elämäni aikana vaihtaa alaa vielä kerran jos toisenkin, ja tällä hetkellä haaveilen aktiivisesti esimerkiksi yrittäjyydestä. Teologin koulutus on ollut minulle hyvä pohja tehdä töitä niin seurakunnissa, järjestöissä kuin yksityisellä sektorillakin, ja odotan innolla, mihin suuntiin sen varassa vielä saan kulkea. TM, YTM Katja Pääkkönen Suomen kipu ry:n järjestökoordinaattori. Tämän lisäksi hän tekee kevytyrittäjänä tekstisisältöjä yritysten internetsivuille sekä kirjoittaa freelance-toimittajana potilasjärjestölehtiin.
|
