Muistan jännittäneeni melkoisesti vuoden 2007 tienoilla, kun Helsingin hiippakunnan piispa emeritus Eero Huovinen vieraili silloisen Joensuun yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Hän kohtasi meitä opiskelijoita Nikea-luokassa. Olin tuolloin ehkä kolmannen vuosikurssin opiskelija, intomielinen eksegeetti ja kielinörtti, joka vertaili heprean- ja kreikankielisten käännösten merkityseroja ja koki tuossa touhussa löytäneensä palan kadotettua paratiisia. Tuolloin en vielä osannut kuvitellakaan, että Wanha Jokela menisi joskus kiinni ja että piispa Huovisen vierailun taustalla hääräilevä Jari Jolkkonen tulisi olemaan pomoni jonakin päivänä.

Keväällä 2018 huomasin Kotimaa-lehdessä työpaikkailmoituksen, jossa Kuopion hiippakunnan piispa Jari Jolkkoselle haettiin erityisavustajaa. Tuolloin olin osa-aikaisena vankilapappina sekä uskonnonopettajana ja koitin aloittaa väitöskirjan tekemistä. En tiennyt erityisavustajan tehtävästä mitään, eikä ketään tuttuakaan työskennellyt vastaavissa töissä. Jostakin syystä kuitenkin aloin tehdä hakemusta siltä istumalta. Kävimme kotona keskustelua mahdollisuudesta muuttaa Kuopioon.

Työhakemuksessa tuli kehuskeltua. Sutkautin, että tässä on avustaja, joka on kuin vyöllä mukana kulkeva monitoimityökalu. Aina käytettävissä, kun tilanne vaatii.

Aloitin piispan erityisavustajana elokuussa 2018. Olin sitä ennen saanut kotiin kirjeitse yksityiskohtaisen tehtävänkuvauksen, jossa oli muistini mukaan 13 kohtaa. Mietin, että jopas sattui, saman verranhan niitä vimpaimia on monitoimityökaluissakin. Ajattelin, että tämä täytyy varmaan opetella ulkoa ennen ensimmäistä työpäivää. Toinen ajatus oli, että mitenhän rahkeet riittävät.
 
Suureksi avuksi työn alkumetreillä oli epäilemättä Suomen parhaimmistoon kuulunut piispan sihteeri Kaija Pyykönen. Hän oli palvellut viiden eri piispan palveluksessa viidellä vuosikymmenellä. Nöyrin mielin kuuntelin ja koitin omaksua jotakin siitä tyylistä tai taidosta, jolla tehtävää oli hoidettu.
 
Kun joku kysyy nykyisen työni luonteesta, nopeaksi ja automaattiseksi vastaukseksi on muodostunut ”monipuolinen toimistotyö, jonka tarkoitus on auttaa piispaa”. Tämä on auttamisluontoinen tehtävä, jossa koitetaan ratkaista erilaisia ongelmia. Joskus ne liittyvät virka-auton katsastamiseen, usein tietokoneisiin, ja tavallisesti erilaisiin tekstien tai esitysten kieliopillisiin tarkistuksiin. Ennen koronavirusta piispan kalenterissa oli paljon tilaisuuksia ja tapahtumia, joista piti sopia etukäteen. Niiden tilalla nykyään vilisee, kuten hyvin tiedetään, kutsuja teams-kokouksiin, mutta samat asiat niistäkin pitää etukäteen selvittää.
 
Koen, että työni on myös hengellinen palvelutehtävä, joka ei rajoitu vain piispan avustajana toimimiseen. Olen paljon yhteydessä Kuopion hiippakunnan kirkkoherroihin, pappeihin sekä myös muihin seurakuntien työtekijöihin. Työssä seurakuntien kanssa vallitsee mielestäni hyvä, rakentava ja omistautunut henki. Koen usein hengellistä yhteyttä ja kannustusta puolin ja toisin. Työ on yhteistä, ja se voi kuulostaa kliseeltä, mutta sitä se todella on. Niin siis yhteistä se työ.
 
Tietysti kirkon sisällä on erilaisuutta, erimielisyyttä ja erilaisia opillisia näkemyksiä. Niiden keskellä olen pitänyt tärkeänä muistaa, että me eri tavoin ajattelevat ja kokevat ihmiset pääsääntöisesti haluamme tehdä parhaamme ja työmme mahdollisimman hyvin. Iloitsemme totuudesta, haluamme tulla hyväksytyksi ja nähdyksi. Se paljastaa, miten lujasti tarvitsemme Kristusta, kirkkoa ja teologiaa.

Seurakunnan perustehtävän toteuttamiseen tarvitaan hallintoa, joka edustaa seurakuntaa, ohjaa ja tukee seurakunnan toimintaa, huolehtii toiminnan asianmukaisista puitteista, sekä vastaa toimivasta organisaatiosta. Hallinnon tehtävä on taata seurakunnan jäsenille oikeudenmukainen ja tasapuolinen kohtelu.

Parhaimmillaan hallinnollinen kieli on kaunista ja kaikille ymmärrettävää, siksipä ei kannata kehittää itselleen antipatiaa lajia kohtaan. Olen toiminut Pelkosenniemen seurakunnan vt. kirkkoherrana heinäkuusta 2018 lähtien – ja tehtävääni kuuluu seurakunnan talouden ja hallinnon hoitaminen yhdessä talouspäällikön kanssa. Onni onkin hyvä talouspäällikkö, hän tuntee numerot ja taloudesta kertovat tunnusluvut. Olenkin usein kokenut rakkauden tuntemuksia talouspäällikköä kohtaan, sillä niin tärkeää tuo yhteistyön onnistuminen tässä tehtävässä on.

Kirkkoherran tehtävänä on johtaa seurakunnan toimintaa: jumalanpalveluselämää, toimituksia, hengellistä työtä, kristillistä kasvatusta, hallintoa jne. Talouspäällikkö vastaa kirkkoneuvoston ohjauksessa taloudesta, hallinnollisten asioiden valmistelusta ja täytäntöönpanosta sekä kiinteistö- ja hautaustoimen hoidosta.

Kirkkojärjestyksen 15. luvun mukaan jokaista varainhoitovuotta varten on seurakunnalle viimeistään edellisen vuoden joulukuussa hyväksyttävä talousarvio. – – – Talousarviossa sekä toiminta- ja taloussuunnitelmassa hyväksytään tavoitteet ja määrärahat toiminnalle ja taloudelle. Talousarvio sekä toiminta- ja taloussuunnitelma on laadittava siten, että edellytykset seurakunnan tehtävien hoitamiseen turvataan.

Toiminnan yleistavoite on, että Jumalan sana ja toimitukset, kasteen ja ehtoollisen sakramentit, sekä rippikouluopetus, konfirmaatio, avioliittoon vihkiminen ja hautaan siunaaminen ovat seurakunnan jäsenten saatavissa kaikissa oloissa.

Seurakunnan tehtävä on siis toiminnallaan ja taloudellaan turvata seurakunnan perustehtävien olemassaolo kaikissa oloissa. Konkreettisimmillaan tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että Pelkosenniemen uudella hautausmaalla on varattu joukkohauta – Tämä ajatus oli hetken ajankohtaisempi maaliskuussa 2020.

Monessa mielessä seurakunnan talouden ylläpitäminen muistuttaa yritystoimintaa, mutta julkisoikeudellisena yhteisönä toimiminen muuttaa kuvaa. Kirkollisveroon perustuva tulo luo edellytykset seurakunnan toimintaan, ja samaan aikaan se myös velvoittaa seurakuntaa yhteiskunnallisena toimijana.

Lähtökohtaisesti seurakunnan perustehtävät, kiinteistöjen ylläpito, palkat ja muut kuukaudesta toiseen pysyvät kustannukset viitoittavat taloussuunnittelua. Tämän lisäksi oleva taloudellinen joustonvara on kunkin seurakunnan talouden mukainen – Osalla seurakunnista se on vielä edessä, talouden joustonvaran pienentyminen, eikä paperiniittien jäljellä olevaa lukumäärää ole tarvinnut vielä laskea.

On hyvä saada viivan alle varallisuutta, mutta kaiken toiminnan perusteena ei voida pitää sitä, missä voidaan säästää – Tarkoitus on kuitenkin pitää organisaatio, eli seurakunnan toiminta, hengissä. Tulevaisuus edellyttää toiminnallisten ja fyysisten resurssien satsausta, jotta olisi myös hedelmiä, joita poimia. Pitää pystyä realistisesti parhaansa mukaan erottamaan, mikä on milläkin talouden hallinnon tasolla tärkeää – Milloin ja missä kannattaa satsata, ja missä säästää – Mikä aidosti tuottaa tulevaisuudessa, ja mikä ei? Värillisten tulosteiden kulut suhteessa mustavalkoisiin vrt. tapahtuman kiinnostavuus ja mielikuva seurakunnasta? Välipalat lapsille vrt. Marie-keksi? Asianmukaiset työvälineet ja työnteon mielekkyys vrt. käytetyt ylimääräiset työtunnit?

Pienen itsenäisen seurakunnan talous on pientä Itä-Lapissa, mutta täällä rikkaus ei liity aina rahaan ja materiaaliin, vaan sisukkuuteen ja yhteistyöhön keskellä pohjoista luontoa. Onni on oma seurakunta, jossa talous elpyy, jossa luottamushenkilöt ovat luottamuksen arvoisia ja tahtotilaisia ihmisiä – ja työntekijät tahtovat seurakunnalle hyvää.

En koskaan ajatellut, että minusta tulisi nuorisotyöntekijä.

Ajattelin, että tekisin töitä ehkä mieluummin aikuisten kanssa ja että vaikka leirit ovat kyllä kivoja, en välttämättä jaksaisi niitä aivan jatkuvasti.
 
Valmistumisen häämöttäessä lähitulevaisuudessa kipuilin kutsumukseni kanssa. Mihin suuntaan lähteä? Mitä oikeasti halusin tehdä työkseni? Haluaisinko pappisvihkimyksen? Näitä pohtiessani Uusheräyksessä aukesi nuorisosihteerin paikka, työpisteenä Helsinki. Uusheräys on pieni lestadiolaistaustainen järjestö. Se kirkollisin lestadiolaisuuden haara. Keskeisiä asioita ovat Jeesus, syntien anteeksiantamus, Raamattu ja lähetystyö. Olen itse kasvanut Uusheräyksen piirissä ja herätysliike tuntuu – kodilta. Ohitin silti työpaikkailmoituksen aluksi. Minustako nuorisotyöntekijä järjestöön?
 
Viime hetkellä päätin hakea tehtävään, vaikka opinnotkin olivat vielä kesken ja tulin valituksi. Työnimikkeeni on nuorisosihteeri, vaikka se voisi ehkä olla myös laaja-alainen hengellisen työn moniottelija. Viimeaikaisiin projekteihini on kuulunut muun muassa äänikirjan lukeminen, äänittäminen ja editoiminen sekä Instagram-sarja Uusheräyksen historiasta. Tapahtumaviikonloppuun voi mahtua bändin johtamista, seurapuhe, nuortenilta, yhteislaulujen säestäminen ja messun kanttorina toimiminen.

Muutama vuosi sitten eräs nuori kysyi leirillä, että Tinja, mitä sinä oikeasti teet työksesi. Ilmeisesti leirityö ei vaikuttanut aivan sellaiselta oikealta työltä, jota ihminen tekee ruokaa ostaakseen. Sitä työni silti paljolti on. Pidän leirejä. Paljon leirejä. Vuonna 2019 laskin, että olin 60 päivää erilaisilla lasten- ja nuortenleireillä. Sen lisäksi oli sitten vielä vino pino muita matkapäiviä.

Toinen iso tehtäväni on toimia paikallistoiminnassa pääkaupunkiseudulla. Lapsi- ja nuorisotyön vastapainoksi saan siis tehdä töitä aikuisten, pääasiassa eläkeläisten kanssa. Pääkaupunkiseutu ei ole Uusheräyksen vahvinta aluetta, mutta oma Fredrikinkadun rukoushuone kutsuu seuroihin kerran pari kuukaudessa. Työni on vienyt minut myös seuraamaan muita kristillisiä järjestöjä esimerkiksi hallitustyöskentelyn kautta. Useamman vuoden ajan olen saanut olla Raamatunlukijain Liiton hallituksessa järjestömme edustajana.

Olen opetellut entistä enemmän hyödyntämään työssäni omia vahvuuksiani. Kaikkea, mitä osaa, voi hyödyntää. Ja tietenkin aina voi myös opetella uutta. Minut on muun muassa nimetty järjestömme tekniikkateologiksi. En tosin ole aivan varma, tarvittiinko nimitykseen juuri muuta kuin kyky avata dataprojektori, mutta kenties kyky asentaa tietokoneelle tarvittavia ohjelmia sekä päivittää nettisivuja ja sosiaalista mediaa ovat myös tähän vaikuttaneet. Musiikin osalta esimerkiksi prima vista -taidot ovat kehittyneet, kun milloin tahansa saattaa päästä säestämään lauluja, joista ei ole koskaan kuullutkaan.

Pidän siitä, että pystyn vaikuttamaan työhöni todella paljon itse. Päätämme leirien ja tapahtumien ajankohdista yhdessä työtoverini kanssa, valitsemme teemat omien mieltymysten ja nuorten toiveiden mukaan – sekä toki monipuolisuuden huomioiden. Saan aikatauluttaa työtäni itse ja valita, milloin mitäkin teen. Kukaan ei odota minua toimistolle aamulla kello kahdeksaksi – tähän saattaa toki vaikuttaa se, että teen töitä kotona ja työtoverini ovat toisella puolella Suomea. Välillä olisi tosin ihan kiva marssia työpaikalle ja vaihtaa kuulumisia työkavereiden kanssa muutenkin kuin puhelimen välityksellä.
 
Tänään olen viihtynyt työssäni kuusi vuotta – ja ensimmäisenä työvuotenani sain myös opintoni pakettiin. Olen tykännyt leirielämästä. Siihen on vaikuttanut varmasti ratkaisevasti hyvät työkaverit, joista monet ovat hyviä ystäviäni. Eräänkin vakio-leirinjohtajamme kanssa olen tutustunut jo ensimmäisillä omilla lastenleireilläni. Työ lasten ja nuorten kanssa on paljastunut antoisaksi. Joka vuosi olen jossain kohdassa hämmästynyt, kuinka paljon nämä lapset ja nuoret jo tuntevat Raamattua. Moni näistä kymmenvuotiasta voisi marssia suoraan eksegetiikan perusopintojen raamatuntuntemustentteihin ja saada täydet pisteet.
 
Viime aikoina olen jälleen miettinyt kutsumukseni suuntaa. Tänään iloitsen silti monipuolisesta työstäni, jossa on ollut ja on edelleen myös kasvunvaraa.

Tiedätkö ne seurakunnan joulutervehdykset, jotka ilmestyvät kuka minkäkin joululehden palstoilla? Paikallislehdessä tekstiviestipalstan vieressä nököttää kirkkoherran kuva ja porkkanalaatikon kokoinen tekstiruutu. Tai sitten alueellinen perinneyhdistys, rotarit tai jokin muu eksentrinen hyväveliverkosto on kustantanut ihan oman joululehtensä. Niin sitä minä, että kuka niitä lukee - ja minkä ihmeen takia?

Siltä varalta, että en koskaan pääse sellaiseen kirjoittamaan, tämä blogiteksti olkoon sen muotoinen. Olenhan sentään yhden eksentrisen yhdistyksen puheenjohtaja. Kai sillä tittelillä saa jo oikeuden sellaisen kirjoittaa?

Se tervehdys alkaa hämmennyksestä, pimeydestä ja lohduttomuudesta. Kuinka tänäkin vuonna olemme etsimässä toivoa, voimaa ja syytä uskoa huomiseen. Sitten siinä tulee jokin ihanan keskiluokkainen huoli. Vaikkapa se, että paljon pitää siivota ja ehtiä ostaa ennen joulua. Tänä vuonna siinä käväistään hillitysti maailmanlaajuisessa pandemiassa, johon on kuollut miljoonia. Saatetaan vaikkapa sanoa, että raskasta on, kun ei kauneimpia joululaulujakaan ole päässyt kirkkoon laulamaan.

Sitten tulee toivon osa. Kansa, joka kulkee adventtisohjossa automarketin pimeällä parkkipaikalla näkee toivon pilkahduksen. Heidän vapautustaistelijansa on tulossa. Hän kertoo, ettei tarvitsekaan ehtiä joulusiivota. Ja että voi jättää laatikot ostamatta. Tästä indikatiivista seuraa imperatiivi: näin myös meidän on käännettävä katseemme liian pitkälle edenneestä joulun markkinahengestä sinne (huom. sisä- ja ulkoryhmäjaottelu), missä on köyhyyttä, yksinäisyyttä ja sairautta.

Lopussa tehdään brändityötä. Muistutetaan, että kuten vapahtajamme kerran syntyi vaatimattomaan talliin, myös seurakunta on tänään siellä, missä tavalliset ihmiset ovat. Että seurakunta on olemassa ihan sinua varten, ja sinä riität osallistumaan kaikkeen mitä seurakunta tänä jouluna järjestää. Vuonna 2020 se tarkoittaa: riität katsomaan kaikkia videoita, joita seurakunta on Facebook-sivulleen ja YouTube-kanavalleen tuupannut. Seurakunta on Augsburgin tunnustuksen 7. artiklan mukaan kaikkien uskovien yhteisö. Tässä kappaleessa seurakunnalla tarkoitetaan kuitenkin pappia, kanttoria sekä videokameraa vastentahtoisesti käyttänyttä kanttorin murrosikäistä poikaa.

Niin on Sana tullut lihaksi, ja saattaisin kirkkoherrana jatkaa turvallisin mielin tärkeiden talous- ja toimintakertomusten pariin. Nyt kuitenkin pysähdyin miettimään, kuinka paljon meillä on lihaksi tulleita sanoja, jotka eivät oikeasti merkitse kellekään mitään - kuinka paljon meillä on inkarnoitunutta logosta, jota heti äitinsä kohdusta päästyään alkaa maatua? Jota kukaan ei lue, jota kukaan ei makustele suussaan, jota ei katsota rakastavalla mielenlaadulla tai edes ihmetellen: ”Kas, tuolleenkin voi sanan laittaa - tuollaisiakin hulluja maa päällään elättää.”

Lihaksi tulleiden ja maatuvien sanojen lisäksi on kuolleita sanoja. UT2020-digiraamatunkäännös hävitti Raamatusta monta sanaa, joita kukaan ei enää ymmärtänyt. Ja samalla joidenkin sanojen kohdalla tapahtui ylösnousemuksen ihme: symbaalia ei olisi saanutkaan muuttaa. Se olikin vielä tärkeä ja relevantti sana, joka oli vain unhoittunut yksin hankeen kuin joulun lapsi ikään.

Norjalainen tutkimusprojekti on vastikään alkanut tutkia sanojen hautausmaita: hankkeessa ”Books Known Only by Title” ovat keskiössä kirjat, joita ei ole enää olemassa - joista emme tiedä nimen lisäksi juurikaan mitään. Intuitionvastaiselta kuulostava hanke on toistuvasti hykerryttänyt mieltäni. Varsinkin olen saanut mieleni solmuun, kun ajattelen jonkun joskus tutkivan sähköpostini roskapostikansiota ja pohtivan pelkkien otsikoiden merkityksiä. Kansio on täynnä sanoja, joilla ei koskaan ole ollut elinvoimaa. Ei vartta eikä kauneutta; ainoastaan kipujen ja sairauden tuttavuutta. Kuinka paljon sellaisia sanoja mahtuukaan teologian sisään! Kuinka monelle kaikki teologia on vain sanajätettä? ”Älä koskaan luota tähän lähettäjään” olisi helposti ruksi, jonka keskivertogeneerinen joulutervehdys saisi sähköpostiasetuksissa.

Sana ei ole vahva, ikuinen tai muuttumaton. Se on hauras, herättää epäilyksiä, kantaa menneisyyden painolastia ja lopulta katoaa yllättävän nopeasti. Tänä jouluna mietin, pitäisikö minun valita sanani paremmin - jotta ne olisivat vastuullisempia, luotettavampia ja kantaisivat hedelmää. Vai pitäisikö tyytyä siihen, että Sanat ovat kuten heidän käyttäjänsä?

Siunattua joulunaikaa!

Vuosi 2020 on ollut kieltämättä vaiheikas. USA:n vaalit, Sean Conneryn hiippakuntavaihdos, mellakat, elämä Venuksessa, pikkujoulujen kuihtuminen, korona… Toukokuussa tämän kaiken keskellä eräs teologian tohtori aloitti puoli vuotta kestäneen ohjelmistoalan harjoittelun joensuulaisessa yrityksessä nimeltä Solenovo. Kuuden kuukauden kokonaisuuteen sisältyneessä ensimmäisessä koulutuspäivässä esitettiin kysymys ”mitä ohjelmistokehitys oikeasti on”. Miten niin oikeasti? Luvassa olisi varmasti slide erilaisista koodikielistä ja front end – backend ryhmittelyistä sun muista. TT sai eteensä seuraavan listan:
 
*Kommunikointia
*Ongelmien ratkomista (elämien helpottamista)
*Ihmisten (käyttäjien) ymmärtämistä
*Resurssien optimoimista
*Valintojen tekemistä
*Ennustamista
*Suunnittelua
*Koodaamista / Taittamista / Toteuttamista
*Testaamista ja Dokumentointia

Hetkinen! Ensimmäisenä kommunikaatio, kolmantena ihmisten ymmärtäminen… Mitäs tämä nyt? Ongelmien ratkontaa, optimoimista, suunnittelua… Vasta pohjalla varsinaista koodaamista.

Teologi alkoi tuumia, että olen tainnut joskus kommunikoida seurakuntahommissa leireillä opettaessa ja kirkossa saarnatessa. Olen jopa tutkinut Jeesuksen ja Paavalin tapoja viestiä. Voisiko näistä olla hyötyä? Ihmisiäkin on toisinaan ymmärretty ja sieluja hoidettu. Väitöskirjaa tehdessä on opeteltu ajankäytön ja kirjallisen ilmaisun optimointia, valintojen tekemistä lähestymistavoissa ja esitysjärjestyksessä sekä kokonaisvaltaista henkilökohtaisen projektin suunnittelua. Ajatuksensa on pitänyt osata dokumentoida analyyttisellä tarkkuudella ja selkeydellä.

Näiden tuumailujen siivittämänä touko-kesäkuussa tohtorin mieli pyöri vimmattua vauhtia kohti IT:tä. Sitten jysähti. TT luki helteillä helteisen sähköpostin. Siinä kerrottiin väikkäri-proffan saaneen Suomen Akatemian rahoituksen nelivuotiseen vertaushankkeeseen. TT ei olisikaan pelkkä teologian tohtori, vaan tutkijatohtori. Pääkopassa kummisetä kommentoi: “Just When I Thought I Was Out, They Pull Me Back In!”

Harjoittelu jatkui Solella ja motivoi siinä määrin, että tämä välittyi myös firmalle. Tulevaisuutta IT:ssä väläyteltiin. Mutta kysymys kuului: kumman valitsisi? Omaa koulutustasoa edustavan huippututkimuksen vai alan, johon oli ehtinyt panostaa jo parisen vuotta?

TT vai IT? Oli vain yksi vaihtoehto. TT ja IT.

Tohtori on saanut ilokseen huomata, kuinka paljon työntekijän uraa koskevaa joustoa sekä yliopisto että Solenovo ovat osoittaneet. Nyt on mahdollisuus käyttää koulutustaan ja lahjojaan ensi silmäyksellä kahdella hyvin erilaiselta vaikuttavalla sektorilla.

Tarinan opetus on se, että myös ammatilliset ennakkoluulot on tehty rikottaviksi. Nohevalle tyypille löytyy kyllä lopulta hommia, vaikka joskus kiertoteiden kautta. Papittomien ja opettomienkin kannattaa arvostaa teologin koulutusta. Pidä silmät avoinna ja tilaisuus löytää sinut.