 Teologian opintojeni ensimmäisenä vuonna, ihan jo jossain käytännöllisen teologian johdatusluennoilla, kuulin sanat, jotka ovat muodostuneet tähänastisen urani tärkeimmiksi sanoiksi: ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen. Kokonaisvaltaisella kohtaamisella tarkoitetaan, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus ja hänet tulisi kohdata nämä kaikki puolet hänessä tiedostaen. Teologisessa haluttiin toki korostaa, että ihminen on luonnostaan myös spirituaalinen. Tämä tuntui jo silloin alussa merkitykselliseltä ja hyvin perusteltuna varsin paikkaansa pitävältä. Minun oli se helppo hyväksyä ja omaksua. Kauan tämä rimpsu ihmisen erilaisista puolista oli vain sanoja, joita yritti ottaa haltuun työssään seurakuntapappina. Ehkä se oli myös valtuutus tai oikeutus omalle työlle: työni on tärkeää, koska ihmisessä on myös tämä spirituaalinen puoli. Sitten alkoi tulla esiin haasteita työssäni: kohtasin sen todellisuuden, mitä on olla naispappi (tiedostaen ja harkitusta käytän juuri tätä termiä). Yhtäkkiä töissä minussa olikin merkityksellistä minun sukupuoleni ja seksuaalisuuteni. Lisäksi aloin havahtua siihen, että myös seurakuntalaiset puhuvat minulle yllättävän paljon seksuaalisuudesta. Eteeni tuli puoli ihmisyydestä, jota en ollutkaan ajatellut tietoisesti niin paljon. Minulle tarjoutui mahdollisuus lähteä opiskelemaan seksuaalineuvojaksi. Se koulutus toi minulle esiin ihmisen yhden merkityksellinen ja suuren puolen: jokainen meistä on kohdusta hautaan asti seksuaalinen. Seksuaalisuus aukesi minulle aivan uudella tavalla: oli toki paljon vanhaa ja tuttua, jotain, jota minussa itsessäkin jo oli, mutta myös paljon uutta ja valaisevaa. Ja kuinka todeksi tulikaan ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen! Yhtäkkiä päähuomioni kiinnittyi kokonaisvaltaisuuteen. Ei siihen, että tiedostamme, että ihmisessä on erilaisia puolia, vaan siihen, että ihminen on kokonaisuus, johon nämä kaikki puolet jatkuvasti vaikuttavat. Nämä ihmisen puolet ovat aidosti koko ajan suhteessa toisiinsa, riippuvaisia toisistaan. Lähes kolme vuotta sitten sain viran Rovaniemen seurakunnassa sairaalapappina. Tässä työssä saan todella elää todeksi ihmisen kokonaisvaltaista kohtaamista. Se on kirjattuna mielestäni sairaalapapin työn periaatteisiinkin: kohtaamme ihmisen hänen lähtökohdistaan käsin, puhumme siitä, mitä hän haluaa tuoda esiin. Jos puhumme Jumalasta, se on hänen ratkaisunsa. Joskus puhumme Jumalasta puhumatta sanaakaan Jumalasta. Keskusteluissa vilisee sujuvasti lääkkeet, hoidot, ihmissuhteet, katumus, rauha, helpotus, pelko, suolen toiminta, eletty elämä, virret, taivas. Sairaalapappina olen lisäksi osa moniammatillista verkostoa, jossa jokaisella ammattilaisella on oma tehtävänsä potilaan mahdollisimman hyvässä hoidossa. Jokainen ammattilainen lähestyy potilasta omasta erikoisosaamisestaan käsin, omasta näkökulmastaan. Lopulta potilas voi kohdata aika paljon erilaisia ammattilaisia, joille tulee näytettyä joku puoli itsestään. Joskus voi tuntua hyvältä, että paikalle tuleekin ihminen, joka jo lähtökohtaisesti haluaisi kohdata sinut sellaisena kuin olet, kokonaisvaltaisesti. Tämä ihmisen kokonaisvaltainen kohtaaminen ei ole vienyt minua pelkästään potilashuoneisiin ja toisten ihmisten sielujen syövereihin, vaan se on vienyt minut myös matkalle itseeni. Tähän prosessiin on kuulunut se, että olen pysähtynyt tunnistamaan myös omia puoliani, kysynyt niiden merkityksiä, tarkkaillut niiden vaikutuksia toisiinsa. Olen kiitollinen siitä, että sairaalasielunhoidon erikoistumisopinnot, joita parhaillani käyn, myös tukevat ja rohkaisevat siihen tutkimusretkeen omaan itseensä. Tässä työssä oma persoona on työkalu. Yleensä työkaluihin liittyy käyttöoppaat, jotka voi lukea ennen työhön ryhtymistä. Tähän työkaluun ei ole käyttöopasta, mutta oma terapia voi auttaa, kun yritysten ja erheiden kautta yrittää opetella niin elämään tätä elämää, kuin tekemään töitä omalla persoonalla. Susanna Sirviö sairaalapappi auktorisoitu seksuaalineuvoja (SSS)
0 Comments
 Keväällä 2016 saavuin yhteen elämäni käännekohdista. Olin valmistumassa teologian maisteriksi, ja edessä oli jo edellisestä syksystä asti pinnan alla kuplinut paine ja pakko hakea töitä. Vuoden aikana olin suorittanut niin yhteiskunnalliset kuin kirkollisetkin soveltavat opinnot, ja suhtauduin edessäni avautuviin mahdollisuuksiin avoimin mielin - minne saisinkaan tästä päätyä!
Todellisuus osoittautui Agoran luentosaleissa kuulemiani lupaavia puheenvuoroja haasteellisemmaksi. Järjestökentällä teologiuteeni suhtauduttiin epäröiden, enkä saanut kutsua yhteenkään haastatteluun. Seurakuntapastorin paikkoihin minulla tuntui olevan huomattavasti enemmän saumaa, enkä ehtinytkään käydä kuin yhdessä työhaastattelussa ennen kuin nappasin määräaikaisen viran. Pian minut vihittiin papiksi, ja ajatus järjestökentällä työskentelemisestä sai hetkeksi jäädä. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, kun minulle valkeni, ettei kirkon työ elättäisi minua eläkkeelle asti. Ensimmäinen syy tuohon havaintoon liittyi yksinkertaisesti ympäröivään todellisuuteen - realiteetit olivat ja yhä ovat sellaiset, että tulevaisuuden kirkossa töitä riittää huomattavasti nykyistä pienemmälle tekijäjoukolle. Toinen syy alkoi pyöriä mielessäni ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen. Kirkon töissä olin tottunut luopumaan vapaa-ajastani ja arjen ennustettavuudesta, ja sitä en enää pikkulapsiperheellisenä meinannut jaksaa. Kolmanneksi, viimeiseksi ja kaikkein painavimmaksi syyksi kutsumuksen uudelleen rakentamiseen minulle lopulta muotoutui omassa arvomaailmassani tapahtunut muutos. Aloin olla työnantajani kanssa eri mieltä niin monesta perustavanlaatuisesta asiasta, että oli aika lähteä. Viiden pappisvuoden ja viiden työseurakunnan jälkeen irtisanouduin elämäni ensimmäisestä vakivirasta, vaihdoin alaa ja siirryin töihin järjestökentälle. Työnantajani on tuosta hetkestä lähtien ollut pieni potilasjärjestö, jossa työskentelen järjestökoordinaattorina. Alanvaihto on tuonut mukanaan monia yllätyksiä. Työaika on ollut minulle mullistava asia, samoin työn tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden jatkuva seuranta ja kehittäminen. Olen oppinut paljon uutta, koska järjestökentällä ihmisten koulutustaustat ja erityisosaamisalueet ovat hyvin moninaisia, ja osaamisen jakamiseen on kehitetty toimivia väyliä. Mahdollisuus tehdä osa-aikatöitä kaiken muun ohella on niin ikään tuntunut virkistävältä. Kun sivutoimilupia ei tarvitse hakea, voi matalalla kynnyksellä tehdä esimerkiksi freelance-toimittajan hommia. Myös palkkakehitys on tuntunut hämmentävältä - vaikka kolmannella sektorillakaan ei euroilla mässäillä, niin olen saanut useamman palkankorotuksen puolentoista vuoden aikana ilman, että olisin niitä edes itse pyytänyt. Pian oman alanvaihtoni jälkeen myös puolisoni - joka siis hänkin on pappi - havahtui pohtimaan omaa työtään ja tulevaisuuttaan kirkossa. Perheessämme on viimeisen parin vuoden aikana käyty paljon keskusteluja työn ja perheen yhdistämisestä, urakehityksestä, palkasta ja monista muista työelämään liittyvistä kysymyksistä, jotka kirkon työssä usein työnnetään ura-ankkureina jatkuvan kutsumuspuheen alle. Ajattelen, että olemme pohdintoinemme varsinaisia esimerkkimillenniaaleja - taloudellinen vakaus, lojaalius työnantajaa kohtaan tai vaikkapa tapa ja tottumus eivät riitä syyksi pysyä saman työnantajan palveluksessa vuodesta toiseen, vaan työltä on lupa odottaa rahallisen korvauksen lisäksi mielekkyyttä ja itsensä kehittämisen mahdollisuuksia. Pappistöistä irti päästäminen tuntui puolitoista vuotta sitten hankalalta ja radikaalilta, mutta kun sen kerran uskalsin tehdä, niin luulen, että uskallan rakentaa polkuni työelämässä juuri itseni näköiseksi. Uskon, että ehdin elämäni aikana vaihtaa alaa vielä kerran jos toisenkin, ja tällä hetkellä haaveilen aktiivisesti esimerkiksi yrittäjyydestä. Teologin koulutus on ollut minulle hyvä pohja tehdä töitä niin seurakunnissa, järjestöissä kuin yksityisellä sektorillakin, ja odotan innolla, mihin suuntiin sen varassa vielä saan kulkea. TM, YTM Katja Pääkkönen Suomen kipu ry:n järjestökoordinaattori. Tämän lisäksi hän tekee kevytyrittäjänä tekstisisältöjä yritysten internetsivuille sekä kirjoittaa freelance-toimittajana potilasjärjestölehtiin.
 Tätä kirjoittaessani istun helsinkiläisessä hotellihuoneessa Eteläsataman tuntumassa ja kokoan ajatuksiani antoisan koulutuspäivän jälkeen. On ilo ja etuoikeus, että työ sekä velvoittaa että mahdollistaa jatkuvan ammattitaidon kehittymisen ja ylläpidon.
Aurinko pinnistelee vielä hetken horisontissa ennen kuin painuu piiloon. Kimaltava meri on henkeäsalpaavan kaunis. Jopa minua vilukissaa lämmin syyskuinen ilta houkuttaisi pulahtamaan veden syleilyyn. Luonnonvesissä uimisella on minuun terapeuttinen vaikutus. Minäkin tarvitsen olla hoivattavana ja kannateltuna. Se on auttajan työssä ensiarvoisen tärkeää. En tiedä, kuinka paljon tässä kirjoituksessa olisi tarkoitus valottaa koulutus- ja työelämätaustaa, mutta päätän kuitenkin avata sitä hieman. Nykyisyys ja menneisyys ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, eikä toista ole ilman toista. Valmistuessani teologian maisteriksi seitsemän vuotta sitten olin valtavan isojen muutosten, jännittävien loppujen ja vielä jännittävämpien alkujen edessä. Odotin tuolloin lastamme syntyväksi seuraavana syksynä ja päätin rauhoittaa kevään ja kesän vauva-arkeen valmistautumiselle. Seuraavana keväänä, lähes päivälleen vuosi valmistumisen jälkeen minut vihittiin papiksi Kuopion hiippakuntaan. Aloittaessani työt lapseni oli yhdeksän kuukauden ikäinen ja puolisoni jäi kotiin pitämään loput vanhempainvapaastani. Kuten jokainen joskus työelämän alussa ollut tietää, alku on melkoista pyöritystä ja siinä twistinä pieni ihmistaimi rytmittämässä vapaa-aikaa (joka muuten tuntuu seurakuntatyössä olevan suhteellinen käsite). Ensimmäinen vuosi meni salamanvauhdilla, toisena ehti jo vähän himmailla, kolmantena tuntui jo, että tästähän pääsee kärryille. Enkä tiedä nyt, kummalla äänellä puhun, äidin vai työntekijän, ehkä molempien. Jossain vaiheessa minusta alkoi kuitenkin tuntua, että kaipaan työltäni enemmän. Se, että saan tuntea tekeväni työtä, jolla koen olevan merkitystä, on minulle luovuttamaton arvo. En väitä, etten seurakuntatyössä tätä tuntenut, mutta silti jokin minussa tarvitsi enemmän. Tarvitsin taivaallisen todellisuuden rinnalle enemmän maanläheisyyttä ja inhimillisyyttä. Tarvitsin pysähtymistä, tutkimista ja kuulostelemista ilman kiirettä, mistähän kaikesta tässä ihmisenä olemisessa onkaan kysymys. Tarvitsin aikalisän. Perheneuvontaan ajauduin hieman vahingossa (tai kenties johdatuksesta?). Olin jo päättänyt jatkaa työn ohella aloittamiani sairaanhoitajaopintoja, kun sijaisuus perheneuvontaan tuli haettavaksi. Perheneuvonta oli ollut minulle siihen saakka kaukainen unelma, eräänlainen ammatillinen kliimaksi, sitten joskus, kun olisin riittävän kokenut, riittävän kypsä ja niin... riittävä. Päätin kuitenkin hakea, sillä se tuntui oikeammalta kuin kliininen ja hektinen sairaalamaailma. Enpähän hakiessani häviäisi mitään, päinvastoin, voisin ”sitten joskus” osoittaa dokumentoidusti olleeni perheneuvontatyöstä kiinnostunut jo varhain. Ja lopulta kävi niin, että tulin valituksi vuoden sijaisuuteen ja lopulta virkaan. Tällä hetkellä suoritan samanaikaisesti sekä perheneuvojan erityisopintoja, että psykoanalyyttista psykoterapiakoulutusta. Uin siis hyvin syvällä terapiameressä, mutta kuitenkin enemmän luottavaisesti kelluen kuin suin päin upoten. Välillä aallokot ja syvät vedet ovat todellisuutta, varsinkin työn kentällä. Silti uskon terapiameren kannattelevaan voimaan, mikä voi parhaimmillaan estää painumasta pinnan alle. Kohtaan työssäni monenlaisia ihmisiä ja tarinoita eri todellisuuksista. Kohtaan sovintoa ja riitaa, rakastumista ja rakkauden loppumista, luottamusta ja pettymystä. Silti ajattelen, että jokaisessa tarinassa, jopa kaikkein hauraimmassa ja rikkinäisimmässä, on löydettävissä toivo. Se yhdistää ja auttaa jaksamaan, se pitää minut auttajana elossa. Miltä teologius tuntuu nyt? Se on mielenkiintoinen kysymys. Olen ollut poissa seurakuntatyöstä nyt kaksi ja puoli vuotta ja teologinen konteksti on muuttunut huimasti. Perheneuvontatyön alussa koin jopa pientä identiteettikriisiä, mitä minun nyt pitää olla? Olenko pappi, teologi vai terapeutti? Mitä minulta odotetaan? Ehkä lähestyn tätä lapseni avulla. Se pieni ihmistaimi aloitti nimittäin ekaluokan tänä syksynä. Luulen, että äitiä jännitti ensimmäisenä päivänä enemmän kuin lasta. Kun hän suhteettoman suuri reppu selässään kirmasi kohti koulun ovia, tajusin pysäyttävästi tämän hetken olevan vanhasta luopumista ja uuden vastaanottamista. Jostain vanhasta on päästettävä irti, että uudelle syntyy tilaa. Ja miten välillä se tekeekin kipeää! Minua lohduttaa, ettei mikään tunne kestä loputtomiin eivätkä erilaiset tunteet sulje toisiaan pois. Saan tuntea samalla haikeutta ja samalla odotusta. Samalla tavoin, saan olla samanaikaisesti sekä teologi että terapeutti. Se tuntuu hyvältä. Voisiko sanoa, että teologiasta on tullut nyt minulle maanläheisempää ja inhimillisempää. Se on paradoksaalista, mutta minulle totta. Minulle teologius edustaa ensisijaisesti käytännöllisyyttä, lähimmäisenrakkautta ja valmiutta kohdata ihminen siitä todellisuudesta käsin, josta he tulevat. Teologius ei ole minulle henkilökohtaisesti tieteentekemistä tai tutkimusta. Se on tuonut minut tähän, jossa olen ja sen ansiosta olen löytänyt uusia, mielenkiintoisia maailmoja, joita nyt lapsen mielellä ja uteliaisuudella tutkiskelen. Ja siitä olen valtavan kiitollinen. Salla Ulvi-Altio Joensuun perheasiain neuvottelukeskuksen vs. johtaja Perheneuvoja Psykoterapeuttikandidaatti  Tiina Myllyniemi, pastori
Aloitin 2020 vuoden toukokuussa työni Teuvan seurakunnassa. Yksi mieleen painuneista työtehtävistä, ennen kesäkuun pappisvihkimystä, oli olla kirkkoherran mukana siunaamassa lohtuhuiveja. Seurakuntamme vapaaehtoiset olivat virkanneet ja neuloneet yli sata huivia ja näin antaneet arvokasta aikaansa ja rukouksiaan surevien lähimmäisten hyväksi. Tuona sunnuntaina elimme korona-aikaa tiukkoine rajoituksineen: kirkon ovet olivat kiinni ja seurakunta kotona omien vastaanottimiensa äärellä. En muista mitä kanttori soitti lohtuhuivien siunaamisen aikana, mutta muistan, kuinka pysähdyin kirkon penkkien selkänojien päälle levitettyjen huivien kohdalle ja siunasin niitä. Pohdimme työkavereiden kanssa, kuinka korona-aikana huivin voi antaa leskelle. Muistutimme toisiamme siitä, että myös niin sanottuna normaalina aikana on ihmisiä, jotka eivät halua toista liian lähelle itseään. Huivin laskeminen hartioille saattaisi joistakin tuntua tungettelevalta. Toisaalta huivin antaminen pöydälle tai käteen eivät välttämättä toisi samanlaista osaaottavaa elettä, kuin hartioille laskeminen. Päätin toimia huivin antamisen kanssa tilanteen mukaan. Koin kuitenkin haluavani sanoja mukaani. Diakonissamme mainitsi, että voisimme tehdä osaaottavan kortin, jonka sureva saisi huivin kanssa. Pyysin odottamaan hetken ja menin työhuoneeseeni näpyttelemään kännykkääni. Jonkin ajan kuluttua palasin diakonnissamme luo ja sanoin kirjoittaneeni runon, jota voisimme käyttää kortissa: Tänään laskin rakkauteni, maan lepoon rauhaisaan. Lauloin virren rukoukseksi, kaipaan sinua vaan. Kuin enkelin siipien kosketus, oli huivi lohtua täynnä. Minä siihen yhä kietoudun, toivoen olisitpa tässä. Tiina Myllyniemi Niin sanotusta lohtuhuivirunosta tuli runo, jonka luen muistotilaisuudessa ennen huivin antamista. Sen myötä olen rohkaistunut käyttämään runojani myös siunauspuheessa, jos se on sopinut tilanteeseen. Yleensä olen kirjoittanut runon sen perusteella, millainen mielikuva minulle on tullut vainajasta ja hänen omaistensa kokemasta surusta. Aloin kirjoittaa runoja enenemissä määrin Joensuussa teologiaa opiskellessa. Pitkä opiskeluaika, työt asiakaspalvelussa ja kesäteologin hommat eri seurakunnissa ovat monien muiden kokemusten kanssa koulineet minua runojen kirjoittajana. Vaikka pyrin kirjoittamaan monipuolisesti eri aiheista, niin koen olevani parhaimmillani kirjoittaessani surusta ja kuolemasta, hyvästeistä ja kaipuusta. Minulla on kaksi isompaa tilaisuutta, joissa olen voinut yhdistää teologin koulutuksen ja runojen kirjoittamisen. 2019 kesänä olin kesäteologina Sastamalan seurakunnassa. Pyhän Olavin kirkossa vietettiin pieniä pyhiä hetkiä, joista olin pari kertaa vastuussa. Kesän lopussa kirjoitin pientä pyhää hetkeä varten runoja ja luin niitä vanhassa kirkossa yhdessä psalmien kanssa. Samalla kerralla seurakunnan nuori oli säestämässä virsiä ja soitti koskettimilla oman sävellyksensä. Toinen kerta oli Teuvalla, kun diakonissan kanssa puhuimme surusta Teuvabiilin tilaisuudessa. Olin antanut diakonissalle nipun suruun liittyviä runojani, joiden pohjalta rakensimme tilaisuuden musiikit ja puheet. Sekä Sastamalan että Teuvan tilaisuuksissa näin kyyneliä ja kuulin yksittäiset kiitokset runoistani. Minulle kiitoksia tärkeämpää oli olla mukana herkässä hetkessä ja mahdollistaa muille surujen käsittelyä runojeni avulla. Minun tieni teologina näyttää olevan runojen sanoittamaa. Missä kulkee sinun tiesi? Koitti uusi aamu, saapui päivä surullinen: linnutkin visersivät suruvirttään, puiden oksat hennosti myötätunnosta kumartuivat. Saavutti tieto omaiset, oma rakas lähti, Taivaan kotiin Luojansa luo matkasi. Niin monet hetket yhteiset, talteen säilötään ja kiitokset ikuiset rakkaasta lauletaan. Tiina Myllyniemi |
